Eikös se kriisi pitäisi tulla vasta seitsemäntenä vuonna?
Meillä tuli juuri täyteen viisi vuotta yhdessäoloa.
Tuntuu kuin viimeinen puoli vuotta olisi ollut vain lopun alkua.

Oli pakko alkaa kirjoittamaan omia fiiliksiä ylös.
On puhuttu, huudettu, oltu hiljaa.
Yhteinen sävel tuntuu vaan kadonneen.
Mä olen itkenyt, tosin yksin peiton alla tai vessassa.

Ehkäpä, jos sä joskus saisit luettua mun ajatuksia.
Ymmärtäisitkö sitten?
En kyllä tiedä onko meillä aikaa odottaa.

Tämä ei varmasti ole kovin usein päivittyvä blogi.
Varmasti eniten kirjoitan silloin kun ahdistaa.
Nykyään mua kyllä ahdistaa tää
tilanne aika usein.

Jonkunlaisen ratkaisun haluaisin tehdä.
Mutta pelottaa tehdä sitä.
Meillä on lapsia, meillä on hyviä muistoja.
Sä et ole huono ihminen,isä tai aviomies.
Kyllä mä sua rakastan.

Mulla ei varsinaisesti ole mitään syytä.
Sä et juo, hakkaa tai petä.

Vika onkin mussa.
Tuntuu vaan ettei kukaan ymmärrä.
Etenkään se ihminen ei ymmärrä jonka kuuluis
ymmärtää, tukea ja lohduttaa.